ARHIIV

28/10/2014

Mäletan koolitulistamist/ Muistan kouluampumista

Edastan kaastunde mõtted lähedastele ja kõikidele teistele, keda see teema puudutab. (Eilne katastroof Eestis puudutab tegelikult kogu meie ühiskonda.)

Mäletan seda päeva, kuidas ma 7.novembril aastal 2007 tulin (Soome) koju ja ema oli juba teleka käima pannud. Sealt tuli jooksvalt uudiseid Jokela koolitulistamisest. Mäletasin väga hästi, et õe (eestlasest) sõbranna käis ka seal samas koolis. Pealegi tundus kogu see juhtum väga väga lähedal, kõigest 7-10 kilomeetri kaugusel meie kodust. Tol korral sai 9 inimest surma. (Jube ja väga kurb on seda siia kirja panna.)

Hiljem see sõbranna rääkis õele, kuidas tema näo ees oli relvaga ähvardatud ja kuidas ta oli enda elu päästmiseks kooli aknast välja hüpanud. Mõte sellele hirmule toob juba värinad ja kartuse kogu kehale. Täna hommikul kinnitas ta seda: "Jah, see on tõsi. Meie klassi tuli see tulistaja ja ähvardas kogu klassi ja kui hiljem lahkus, siis hüppasime teise korruse aknast välja".

Samal päeval sõitsin rongiga Helsingisse, kus inimesed nutsid ja hakkasid võõrastega omavahel rääkima ja küsima, kas kellelgi on rohkem infot juhtumist. Kriis ühendas kõiki inimesi - nii traagiliselt kui see ka ei kõla.

Olen isegi ärganud öösel paar korda (mõni aasta tagasi) üles ja helistanud hädaabisse, sest kuulsin omast arust püssi pauke. Reaalselt ei juhtunud nendel kordadel õues midagi. Aga meie kandis siin on olnud tulistamisi viimati vist 1-2 aastat tagasi. Vahepeal käisin isegi lähipoes nii, et mu käes oli juba telefon ja number valmis, et helistan kui kedagi relvaga näen. Ühe korra kuulsin kõrvalt, kuidas mingi vanamees ütles võõrale lapsele, et "Ma olen sõjaväes käinud ja võin sind kohe maha lasta kui tahan". Helistasingi politseisse, ma ei taha olla vait kui näen, et mul on võimalik midagi teatud olukorras teha. Ühesõnaga ma olen olnud ikka väga stressis igasuguste tapmiste pärast. Jube.

Tahan öelda, et samuti eilne juhtum Viljandis jahmatab ka neid inimesi, kes polnud füüsiliselt seal koolis koha peal. See mõjutab meie kõigi tulevikku. Mida me teeme teisiti, mida me muudame, et selliseid asju enam ei korduks? Ma mõtlen reaalseid ja sügavaid lahendusi, mitte turvameeste palkamist ustele. Kus on kõige põhi ja tõde? Miks inimesd peavad oma elu kaotama enne kui maailmas hakatakse midagi muutma? Kas üldse muudetakse?

Olen seda juba ammu mõelnud, aga relvalube ei peaks absoluutselt väljastama tsiviilisikutele. (Ainult politseinikele, kaitseväelastele ja ka teatud määr jahimeestele.) Mina ei mõista sellist harrastust nagu tulistamist, see ei peaks olema stressi maandav tegevus. Olen kuulnud päris õõvastavaid lugusid sellest kui laps on saanud relva kätte.

Mina kardan, et ma ei julge enda lastega varsti poodigi minna, rääkimata laste lasteaeda ja kooli saatmisest. Kas sellises maailmas me tõesti elame? Igal pool on hirmus elada. Kuidas ma peaks kasvatama enda lapsi turvaliselt kui ma ise ka ei usu, et siin maailmas on turvaline elada?


[Translate]

Lähetän ajatuksia kaikille omaisille ja muille, ketä se aihe koskettaa. (Meitä kaikkia, koko meidän yhteiskunta.)

Muistan, miten tulin 7. marraskuuta 2007 kotiin ja äiti oli laittanut telkkarin päälle. Uutisia Jokelan kouluampumisesta tuli koko ajan. Muistin heti, että mun siskon (virolainen) ystävä käy siellä koulussa. Koko juttu tuntui olevansa niin lähellä. Meidän kotoa 7-10 kilometrin etäisyydestä. Silloin 9 ihmistä surmattiin. (Surullista on kirjoittaa tätä.)

Myöhemmin se ystävä kertoi siskolleni, miten ampuja oli laittanut pyssyn hänen kasvojen eteen ja miten hän oli sen jälkeen hypännyt koulun ikkunasta alas selviäkseni. Jopa sitä pelkoa ajattelleen, minulle tulee kylmät väret. Tänään hän vahvisti mun muistia: "Kyllä, se on totta. Se ampuja uhkasi koko meidän luokka ja kun hän lähti me hypättiin toisen kerroksen ikkunasta alas".

Olen itsekin herännyt pari kerta (vuosia sitten) keskellä yötä ja soittanut hätänumeroon, koska luulin, että joku ampuu ulkona. Se ei ollut totta. Olen käynyt lähikaupassa näin, että puhelin on kädessäni valmiina soittamaan tiettyyn numeroon, jos näen ihmistä, jolla on pyssy. Tällä seudulla on 1-2 vuotta sitten ollut ampumisia. Kerran kuulin, miten joku mies uhkasi lasta, että "Olen käynyt armeijassa ja voin ampua heti sinut". Tottakai mä soitin poliisit paikalle. Olen näköjään ollut tosi stressantunut siitä. Ihan kauheeta.

Halusin kertoa, että eilinen Viljandi kouluampuminen koskettaa myös niitä ihmisiä, jotka eivät ollut siinä tilanteessa fyysisesti paikalla. Se vaikuttaa meidän kaikkien tulevaisuutta. Mitä me tehdään toisin, mitä me muutetaan? Miksi jonkun täytyy kuolla ennen kuin muutetaan asioita maailmassamme?

Olen aina ajattellut, että aselupa pitäisi olla vain poliisilla, sotilailla, tietyn määrän metsästäjillä. En usko, että ihmisen täytyy harrastaa ampumista ja sitä kautta vähentää stressia. En ymmärrä sitä harrastuksena. Olen kuullut monia tarinoita siitä, miten on käynyt kun lapsi on saanut pyssyn käsiiksi.

Mä pelkän, että en uskalla kohta mennä omien lasten kanssa enää edes kauppaan. Miten mä kasvatan lapsia elämään turvallisesti jos minä itse en usko edes, että asutaan turvallisessa maailmassa? Joka paikassa on epäturvallinen olo.


4 comments:

  1. Lugesin Postimehest Viljandi juhtumist... Kas see oli esimene koolitulistamine Eestis? Olgu see ka viimane. Nii õudne...

    ReplyDelete
    Replies
    1. Jah, esimene. Kõik arvasime vist, et selliseid asju juhtub ainult kaugel Ameerikas...

      Delete
  2. :( nää on kyllä aina niin surullisia...

    ReplyDelete
  3. See on õudne, et sellised asjad meie ümber juhtuvad...

    ReplyDelete